Mä en oo kirjoittanut pitkään aikaan. En oikeastaan oo edes avannut mun tietokonetta pitkään aikaan. Se tuntuu vieraalta. Oon miettinyt kirjoittamista nyt muutaman viikon. Olin Briteissä lomailemassa ja festaroimassa, ja festareilla tapasin kasan huipputyyppejä, joista useempi opiskeli kirjallisuutta. Just sitä mitä mä haluaisin. Puhuttiin aiheesta, puhuttiin kirjoittamisesta, ja kun multa kysyttiin, sanoin, että enimmäkseen runoutta. Sinänsä totta, mutta kun en ole saanut aikaiseksi yhtään riviä yli vuoteen. En ole kirjoittanut mitään sitten iskän kuoleman, paitsi tätä blogia. En sitäkään tän vuoden puolella kertaakaan.
Mun isän kuolema mut varmaan ajoi tänne taas. Hautajaisista tuli eilen täyteen vuosi. Mietin asiaa koko perjantain ja lauantain, mutta kun itse h-hetki koitti, mä en enää muistanut asiaa. Muistin kun lähdin töistä muutama tunti sitten, ja tunsin syyllisyyttä. Miten mä saatoin unohtaa? Unohdanko mä kohta isänkin?
Suunnilleen vuosi sitten avauduin jossain tekstissä siitä, kuinka "aika parantaa haavat" -fraasi ei tunnu tepsivän. Arvatkaa mitä? Ei se tepsikään. Kipu ei hellitä. Joka kerta, kun ajattelen isää ja sen mennyttä elämää, tai sitä, kuinka isää ei ole olemassa, tai sitä, kuinka isä ei nää minua tekemässä tätä tai tuota, tai sitä, kuinka epäreilua elämä on, tai sitä että isä ei tiedä kuinka onnellinen ihminen musta on kasvanut, sattuu. Aivan helvetisti. Ihan kuin joku iskisi talikolla vatsaan ja vääntäisi. Kaivelisi vähän sisuksia. Itkettää, tuntuu että happi loppuu, tuntuu että joku yrittäisi murskata kylkiluut, tuntuu siltä, että hukun tähän ikävään. Sattuu ihan yhtä paljon kuin aina ennenkin, mutta näin vuoden jälkeen sattuu hieman harvemmin. Vuosi sitten itkin päivittäin. Nyt saatan elää yli viikon itkemättä. Olin reissussa vajaat kaksi viikkoa, enkä itkenyt kertaakaan. En edes isän kuoleman vuosipäivänä.
Aika ei paranna haavoja, mutta ajan myötä oppii elämään niiden kanssa. Odotan innolla sitä hetkeä, kun voin muistella isää ja hymyillä, koska mun iskä ansaitsee sen.
"A scar is just a mark, not a burden, but a start of something new."
