trip me up and laugh at me

Mitä tapahtuu, tapahtuuko mitään?

Musta tuntuu, että ei.

Koko viime viikko oli ihan hulvaton kaikkine työtunteineen (koko viikko closea, olin loppuviikosta jo sekasin päivistä). Rankkaa. Viime viikko hurahti nopeesti tosiaan ohi kaikkine kahvitteluineen, kiitos vaan Lunalle, Vivelle ja Natskulle seurasta, ja kaikkine työpäivineen, joita oli huikeat kuusi. Siinä jossain vaiheessa mulle ehdittiin hankkia korvaaja ASM-kurssin ajaksi, eli here I come HQ! Mut hyväksyttiin myös kouluun! ÄÄ! Ens viikolla ois ensimmäinen koulupäivä, tai siis ihan vaan orientaatiopäivä työhyvinvointipainotteisen lähiesimiehen valmennusohjelmassa. Tekniikan erikoisammattitutkinto tulee hankittua puolessatoista vuodessa ja vain tusinassa koulupäivässä, joista ekat viis on itseasiassa jo tän vuoden puolella. Näin ollen mut löytää Asematunnelin Mäkkäristä vielä ainakin ensi vuoden loppuun. Sit jos tuntuu vielä hyvältä, niin oon miettinyt, et saattaisinpa sutaista restonomitutkinnon samalla tyylillä kans.

Mä en ihan tiedä mitä mä odotan tolta koululta. Meidän koko ryhmä on McDonald'seissa työskenteleviä esimiehiä, eli lähinnä kai vuoropäälliköitä. Kauheen paljon ihmisiä, joilla on tsiljoonakertaa enemmän kokemusta kuin mulla. Ja sit mun työnantaja vielä kyselee, että onko mulla suunnitelmia mun McUralle, et näenkö itseni joskus tulevaisuudessa vaikka kenttäpäällikkönä tai toimistolla, ja mä oon vaan et 'I wouldn't dare to even think about it!' Ugh. Mut nyt mua jännittää, koska meen sinne ja oon vaan et öö ja apua! Jotenkin silti just tonne meneminen tuntuu kauheen hyvältä, koska Hakiksen murrosvaiheen kokeneena ja nyt toisen omistajanvaihdoksen nähneenä ja kuulleena on tullut tajuttua, että tyytyväiset työntekijät on oikeesti se the juttu. Työstään pitävä ihminen on iloisempi asiakaspalvelija, avoimempi muutoksille ja uusille säännöille, ja vähintään kymmenen kertaa tehokkaampi, kuin työntekijä, jota ei vaan vois vähempää kiinnostaa. Jota vituttaa olla töissä, koska kaikki on paskaa. Ja vaikka kaikki ei oliskaan, niin silti se tuntuu siltä, koska omaa esimiestä ei tunnu kiinnostavan että miltä musta tuntuu. Been there, done that, ja tiedän just kuinka hirveältä se tuntuu, kuinka ahdistaa ajatus töihin menosta ja joka päivä tekis mieli irtisanoutua. Siksi mä haluan oppia ja kehittyä ja olla "omille työntekijöilleni" hyvä esimies. Parempi, paras. Siihen on ehkä pitkä matka, mutta onpahan tavoitetta!

Mä tykkään mun työstäni. Pojat väitti eilen duunissa et se on lievä ilmaisu, mutta nää. Työnarkomaniaa ja työnsä rakastamista ei kannata sekoittaa keskenään, ja kaiken tän intoilunkaan seassa ei voi unohtaa, et McD ei todellakaan ole mun unelmatyöpaikka, ja se on menee täysin ristiin mun eettisten näkemysten kanssa. Mitä enemmän mä tiedän niin sitä enemmän tuntuu siltä et jossain vaiheessa on pakko vaihtaa duunia. Vaik Ekoloon, jos ne joskus palkkais mut sinne, eh.

Asiastakukkaruukkuun voin sanoa kanssa, et mun iho alkaa olemaan melkein inhimillinen! Epävarmana teininä en tietty oo vaivautunut kauheesti mitään paljastavia kuvia postaileen minnekään julkisesti, mutta voin kertoa, että mun iho oli todella pahan näköinen vielä pari viikkoa sitten. Äiti hommas mulle jollain taikatempulla ihotautilääkärin ennätysajassa, joka määritteli mun ongelman rosaceaksi, eli ruusufinniksi, ja antoi antibiootin ja vähän kaikkia taikasalvoja. Alkaa näyttämään paremmalta, ja melkein tuntuukin siltä, kun ei ihan oikeesti tarvii myöhästyä kaikkialta sen takia, ettei voi poistua omasta asunnostaan ees kauppaan ilman meikkiä. Jep, mä oon just niin pikkumainen. Jonkun ennen-jälkeen-kuvatsydeemin vois väsätä ehkä joskus.

Öhö, iskän kuolemasta on tänään tasan kuukausi.

Terkkui Tertin kartanosta! Käytiin mun serkun ja sen vanhempien kanssa kotimatkalla.

OOH AAH materialismionnea by River Island <3

Nataleenan kanssa Strabucksissa, white cafe mocha omnom.

Isin farkkutakki, I like. Sotkunen kämppä, I don't like.

Minä ja mun sisko tossa eilen. Toi nalle on viel tallessa!

Viikon naurut katutasolta.

Joku finninaama.

Muutama ilta sitten bongasin jostain netin syövereistä - eli Ryan Seacrestin facebook-sivulta - itselleni uuden rakkauden! Lorde eli sellainen hassunnäköinen upeaääninen teinityttö jostain Uudesta-Seelannista on aivan h u i k e a . Kaikki on ihan varmasti kuullut hittiralli Royalsin, mutta enemmän tutustuttuani Lordesta löytyi huomattavan monta muutakin puolta: biisejä Tennis Court, Swingin' Party ja The Love Club ei oikeastaan voi edes verrata toisiinsa. Ne vibat on niin erilaiset. Kutkuttaa ja värisyttää ja oh my, tää tyttö on oikeasti jotain ihan huikeeta.

Ps. Lihaton lokakuu vinkvink.

Pps. Tätä ennen mä luin eettisestä soijasta meillä ja vähän sen taustoista muuallakin, suosittelen! Propagandaaah!

my heart has started to separate

Tää postaus on aika puhtaasti pelkkää materialismionnea! Okei, ei ihan, mutta melkein. Tai ehkä vaan pikkasen.

Nakuttelen mun rakasta kannettavaa tällä hetkellä kotoisalla maankamaralla Kuopiossa. Hautajaiset ois ylihuomenna, joten saavuin tänä aamuna, et ehdin vähän käymään käytännönasioita läpi äidin ja siskon ja mummin kanssa, ja huomenna kun Oona ja äiti lähtee kärräämään meidän pullaponia kengitykseen Hyvinkäälle, ois aika ratsata iskän kämppä ja katella mitä mä haluan sieltä säilyttää. Lot of tears coming for sure. Itseasiassahan mä kelasin et itku ois loppunut jo viime viikonloppuna, mutta vissiin turhaan. Kuopioon tuleminen teki kaikesta paljon todellisempaa.

Anyway, kirjoitin mun edeltävän avautumispäivityksen snadisti ennen kuin Kati pääse closevuorostaan viime lauantaina, minkä jälkeen mentiin viihdyttämään itteemme Postitalon portaille ja myöhemmin Vltavaan. Siiderii! Mun huikeen hauska ja nauruntäytteinen viikonloppu jatkui sunnuntaina Mascotissa Afrikan tähden ja mun bestiksen seurassa. Hajotkaa sanaan bestis, tunnen oloni sen takia noin kymmenvuotiaaksi.

Tän viikon uraputki on ollut aika heikko: tiistaina oli meidän managerkokous Kampin Coloradossa, eli normaalista puoltoistatuntisesta jaarittelusta poiketen istuttiin viis tuntia syömässä ja juomassa ja juttelemassa. Työstettiin päälikkötiimin yhteishenkeä ja yleistä linjaa, sovittiin juttuja ja diipadaapa. Mukavata.

Unettoman yön jälkeen käsiin hajoavassa keskiviikon aamuvuorossa alko tuntua lievästi hysteeriseltä, joten kun pääsin lähtemään töistä pari tuntia vuoroni loppumisen jälkeen, suuntasin mielenkohotusshoppailkierrokselle. Mikään ei piristä paremmin kuin uudet housut! Tai paita, tai takki, tai kengät, tai kaikki noista.

Jotakuinkin kaikkien Forumin liikkeiden jälkeen mulle oli tarttunut hyppysiini pari maukasta kynsilakkapurkkia - sävyt 'Rich Gold' ja 'Iridescent Bronze' - Accesorizelta, sekä uusi maiharityyppinen syystakki ja harmaa basic pusero Henkkamaukalta. Suuntasin katseeni Vagabondin liikkeeseen ihan ohimennen, ja näin ne. Juuri sellaiset bootsihenkiset kengät, jollaisista olen haaveillut koko alkusyksyn. Ja kesän ja kevään ja viime talven. Pienen pettymyksen ja yhden puhelun jälkeen juoksin jo kohti Kamppia noutamaan Kampin liikkeestä oikeeta kokoa olevat, naurettavan kalliit päivittäiskäyttökenkäni, jotka imivät vasta tulleesta palkasta loputkin mehut. Mutta hei, koska olen sen arvoinen. Vinkvink.

Musta on hassua, että shoppailu ihan oikeasti piristää päivää. Mikä siinä materiassa - turhassa massassa ja rahojen tuhlaamisessa - viehättää niin paljon, että paskinkin päivä muuttuu hyväksi? Koska saa omistaa jotain uutta? Onko ne mun täydelliset ruskeat bootsit niin ihanat, että voin unohtaa luotijunan vauhtia lähestyvät isäni hautajaiset ja niiden aiheuttaman ahdistuksen, vaikkakin vain hetkeksi? Mä oon aina tykännyt olevani jotenkin diippi, tai ainakin keskivertoa fiksumpi ja järkevämpi ihminen, joka nauttii kirjallisuudesta, musiikista ja aivonystyröitä kutkuttavasta kuvataiteesta. Erityisesti, jos se on yhteiskuntakriittistä, jotta voin haastaa itseäni ajattelemaan 'out of the box'. Musta tuntuu likaiselta olla näin pinnallinen, mutta silti niin hyvältä. Bittersweet. Nyt väsyneen houreet pois, ja focus on action, eli lauantain tragikomediaa.

See you later, alligators!

Haista Natsku paska kun et osaa jättää mun puhelinta rauhaan :(

AAH <3

Minä ja mun poni. Tää on se oikeesti ihan ikioma.

Iridescent Bronze. I like!

Mun uus takki! Ja Hooämmän sovituskoppi.

Koska Rico on vähintään yhtä kaunis kuin ratsastajansa.

Afrikas stjärna.

Ps. <a href="http://www.bloglovin.com/blog/10590375/?claim=8nw6jpr3re4">Follow my blog with Bloglovin</a>

Pps.

"And I'd wish the sun would never come

it's 4 am and you are gone."

you only hear the music when your heart begins to break

Tuli loma ja meni loma ja on ollut tuskallisen pitkä tauko tässäkin blogissa. (Teko)syitä on monia: 1. Mun piti päivittää loman alussa, mut sit lähdinkin Kuopioon. Oli mun serkun häät, ja ihan himmeen hienot häät olikin. Sit mietin päivittäväni siellä, mut ei-niinkään-yllättäen mulla oli siellä koko ajan jotain tekemistä ja ihmisiä keitä piti nähdä, joten en ehtinyt. Sit piti käydä tallilla. Ja sitkun tulin takaisin, niin loman viimeisenä päivänä tuli se odottamattomin puhelu, jota oon kuitenkin tavallani valmistellut itseäni vastaanottamaan viimeiset kymmenen vuotta: iskä on hävinnyt. Veneellä. Jonnekin. Yhteyttä ei oltu saatu kahteen päivään, viimeinen tieto oli siitä, kun polttoaine loppui lauantai-iltana. Änkyräkännissä vesillä, niin kuin aina.

Mä tiedän, et nyt jollakulla nousee päästä pienet pirunsarvet, ja siellä ruudun takana ollaan silleen "miten sä oot noin tunteeton, miten sä laitat tänne jonkun ilosen kuvapostauksen sun lomasta ja liibalaaba kun sun faija on kuollut"! Jaetaanpa siis taustoja. Ihan ensimmäiseksi, mun faija on ollut alkoholisti niin kauan kuin mä muistan, suunnilleen mun syntymästä saakka, tai pidempäänkin, eli yli kaksikymmentä vuotta. Mä oon jo tokaluokkalaisena kävellyt kouluun, ja löytänyt iskän auton keula rutussa puhelinpylväästä, eikä iskän puhelimeen saanut yhteyttä, ja niin edespäin seuraavien vuosien ajan.

Siitä lähtien kun musta tuli tarpeeksi vanha ymmärtämään käsitteen "alkoholisti" (suuri kiitos äidilleni, joka ei ikinä hyssytellyt tätä suurta suomalaista tabua meidän perheessä, vaan kertoi asiat aina niin kuin ne olivat. Iskä oli sairas, mutta omasta halustaan.), oon aina tavallaan pelännyt, ja odottanut, valmistellut itseäni siihen, että joku päivä isi kuolee. Jossain vaiheessa juopontuurinkin on loputtava. Oon ollut lukuisia kertoja sekä auton että purjeveneen kyydissä, kun faija on ollut useamman promillen humalassa, ja kyllä se nyt terve järki sanoo, että jossain vaiheessa käy huonosti. Ainahan mä oon ollut enemmän rationaalinen kuin emotionaalinen ihminen. Vene löytyi pari päivää katoamisesta ajelehtimassa, ruumis sukeltajien toimesta viikkoa myöhemmin. Äiti oli helpottunut, vaikka ne eroskin isin kanssa jo parikymmentä vuotta sitten. Se pelkäsi, että kalat syö iskän varpaat. Ajatus nauratti ja itketti.

Kaikki nää vuodet, jotka oon odotellut, et iskältä poksahtaa maksa tai joku muu sisäelin, ei kuitenkaan tehnyt tästä yhtään sen helpompaa. Tuntuuhan se nyt ihan helvetin pahalta. Ajatus siitä, et mä en nää iskää enää ikinä. Kuinka mä käyttäydyin lapsellisesti, kun viimeksi nähtiin - mun loman alussa, serkkuni häissä - ja häpesin. Miks sen piti olla just mun iskä? Miks mä en sanonut sille viimeks, että mä rakastan sitä, että mä oon siitä ylpeä, kun se oli niin pitkän pätkän selvinpäin? En olis halunnut menettää mun isää vielä. Tai ei kai kukaan koskaan halua, mutta mä en vaan oikeesti ollut valmis. Oon kuitenkin käytännössä lapsi vielä, ja oon aina ollut isin tyttö. On ehkä maailman ahdistavin tunne ajatella, että iskä on oikeesti poissa. Musta tuntuu, että tukehdun tähän suruun jo nyt, ja tiedän, että tää ei oo vielä ees oikeesti uponnut tajuntaan, koska olin mun isän kanssa tekemisissä aika harvoin sen jälkeen, kun muutin Kuopiosta Helsinkiin. Oh gosh, iskä ei edes koskaan nähnyt mun ekaa omaa asuntoa. Tai kuullut siitä, että hain kouluun. Että mä ehkä keksin, mitä mä teen mun elämälläni.

Mun työkaverit ja kaverit ja oikeestaan kaikki ihmiset mun ympärillä äpisee mulle siitä, etten oo surullinen. En mä tiedä mitä mun niiden mielestä pitäis tehdä, itkeäkö 24/7, mutta omasta mielestäni todellisuutta on paljon helpompi kestää, kun sitä ei ajattele liikaa. Teen töitä, keskityn duuniin, heitän läppää. Sitten koen hieman syyllisyyttä siitä, että ihan kuin se, etten koko ajan ajattelisi isää, tai mun siskoa, tai mun äitiä, tai mun mummia tai ketään muutakaan tarkoittaisi sitä, etten välitä. Totta helvetissä mä välitän: lähes kaikki se aika, jonka vietän yksin, menee itkiessä. Kaikki itkettää. Sisko kysyy, mitä kukkia viedään arkulle. Dösässä matkalla tallille nään pienkoneen tekemässä temppuja Malmin yllä, mietin, kuinka paljon iskä rakasti lentää, ja kuinka paljon siltä riistettiin, kun se ei enää voinut, ja oliko se syy siihen, miksi isi joi. Ylipäätänsä yksinoleminen tuntuu niin paljon yksinäisemmältä nyt, kun tietää, että on menettänyt jotain, ettei sitä pieni ihminen voi edes käsittää. Kaikki itkettää. Tämänkin kirjoittaminen itkettää, ja yritän epätoivoisesti olla itkemättä, koska istun duunissa breikkihuoneen koneella nakuttamassa oldskool-näppistä tosi äänekkäästi, ja Kati pääsee töistä noin tunnin ja 26 minuutin päästä, ja meidän ois tarkoitus lähteä ulos. Näytän varmaan kohta ihan katuojasta heränneeltä.

Ja helvetti, että oon yllättynyt kaikesta tästä vihasta. Meinasin heittää omaa esimiestäni nitojalla sinä päivänä, kun ilmoitin, että iskän ruumis on ongittu järvestä, ja sieltä tulee sellaista kliseistä lässytystä "miltä susta tuntuu, otan osaa, oon pahoillani menetyksesi takia, voinko mä tehdä jotain". Vittu, miltä kukaan kuvittelee, että rakastetun isän kuolema teinitytöstä tuntuu? Kuvitteleeko joku tietävänsä, mitä mä olen menettänyt, kun kukaan täältä ei oikeastaan tunne mua - saati mun faijaa - niin hyvin, että tietäisi meidän väleistä jotain erityistä? Ja mitä sä kuvittelet voivasi tehdä mun eteen? KUKAAN EI KUITENKAAN VOI TUODA MUN ISÄÄ TAKAISIN, ja se on mitä mä haluaisin enemmän kuin mitään. Vaikka vain hetkeksi, että voisin edes sanoa heihei, ja olet rakas. Kaikesta huolimatta.

Alla positiivisempi kuvakooste mun lomasta ja elämästä tällä hetkellä. Vaikka sattuu, niin elämä jatkuu, ja yleisesti ottaen mulla oikeesti menee ihan hyvin, ja oon tyytyväinen mun elämään. Ja tutut, älkää puhuko mulle tästä kirjoituksesta enää ikinä, koska mä en halua puhua mun tunteista kellekään, enkä mä halua itkeä kellekään - oon menettänyt kai sen viimeisenkin johon luotin niin paljon, mutta se tarina säästettäköön jonnekin hamaan tulevaisuuteen - ja silti tuntuu niin hyvältä puhua siitä jollekin. Tässä, ei niin kasvottomana, mutta oikeastaan aika epätodellisena.

Saara-serkun upseerihäät, kaikista kaunein siskoni, hääpari, iskä ja mun pikkuinen serkku ja sen äiti.

Inhoon hameita ja juhlavaatteita, mun sisko on edelleen nätti, ja mun Tahiti on ihanin<3

Koska työkaverini ovat joskus ärsyttäviä... (:

Netan hirviökissa on mulla hoidossa!

Suomen parhaimmistoa: New Deadline (+ Like Torches, homopoppia Ruotsista).

Netan kanssa fiinisti lounaalla!

Mun tyttö<3

Ja mun uusi vuokrahevonen Masa, meidän yhteistä tarinaa luvassa myöhemmin!

Instateini. You know.