Hitto et mä inhoan unettomia öitä. Ja oikeastaan mä inhoan tätä blogiakin, koska tää on niin paljon vihaa ja inhoa jamasennusta ja surua. tumblr. on ihkumpi, mutkun en mä sinnekään halua kirjoittaa. Enmätiedä.
Oon tällä hetkellä tosi hämmentynyt. Mulla oli tosi kivat kolme päivää Kuopiossa, paluulennolle noustessa oli kauheen avoin ja hyvä fiilis kaikesta. Luin kolme päivää, pussailin koiria ja vaan olin. Siinä vaiheessa kun pääsin takas himaan, kaaduin jotakuinkin heti sängylle ja itkin tunnin. Enkä edes tiedä MIKSI. Miksi?
Mun pikkusisko sano mulle eilen autossa, et se on ehkä masentunut, koko ajan väsyttää. Mä en osaa jotenkin yhdistää masentuneisuutta itseeni, jotenkin eka fiilis on, että mä oon vaan ihan vitun pihalla, vähän skitsofreeninen ja oikeesti aika viallinen yksilö. Tosi kieroutunut. Oon vihainen ja oon iloinen ja oon vihainen ja apua mussa on niin paljon vihaa ei yhtään mitään kohtaan, että itseänikin pelottaa.
Anyway, oon löytänyt elämälleni ehkä suunnan. Mulla on tällä hetkellä luettavana Dostojevskin The Possessed, ja sitä lukiessani mietin sitä, kuinka vammaista on, etten yhtään hiffaa kaikkia niitä venäläisiä nimiä ja ranskankielisiä sanontoja, ja kuinka hienoja kieliä ne on, ja miks ikinä mä olen halunnutkaan opiskella kirjallisuustiedettä, koska en lue kirjallisuutta suomeksi, mutta kuinka hienoa oliskaan jos mä osaisin ainakin seitsemää eri kieltä, ja kuinka mieletöntä olis kääntää kirjoja! Siis mähän olen opiskellut englantini junnuna kääntämällä Evanescencen lyriikoita sanakirja sylissä ja fraasisanakirja kainalossa ja sivistyssanakirja vielä jossain käden ulottuvilla, ja miettinyt niitä tarkoituksia tunteja ja päiviä ja öitä. Niin pitkälle, että äiti taisi jossain vaiheessa takavaraikoida multa cd-soittimen. Ei kiva. En mä tiedä, ehkä tää on haihattelua, ehkä ei. Ehkä se olis upeeta. Olis upeeta opiskella kirjallisuutta Britanniassa. Olis ihanaa osata ranskaa ja saksaa ja ruotsia ja venäjää ja viroa ja espanjaa ja italiaa ja latinaa ja kreikkaa ja tanskaa ja norjaa vaikka näin aluksi.
Löysin vähän aikaa sitten siivotessani pinon kortteja jotka ostin Lontoon reissulta. Alimmaisena pinossa oli yksi, jossa lukee "She decided to start living the life she imagined." Ehkä munkin olisi jo aika lopettaa todellisuuden pakoilu ja haaveilu ja tehdä jotain. Ehkä aloitan pyytämällä sen kuuman tatskaajan kahville, ehkä aloitan ottamalla loparit, tai varaamalla lennot Kiinaan (vaikka äiti sanoikin, etten saa lähteä yksin). Haluan ihan kuollakseni jotain, jota voin odottaa, enkä vain rullailla päämäärättömästi päivästä toiseen.
I have spoken.
Vielä uusi ihana yhtye jota Frequence3 soittaa koko ajan.
Mä en nyt ihan tiedä, mistä mä aloittaisin. Musta tuntuu, että oon yks iso sotku. Mun pää leviää käsiin, en osaa ajatella, unohtelen asioita, ja oon vaan jatkuvasti niin väsynyt. Oon henkisesti ihan lopussa.
Kaikkea tätä mä paikkaan liialla työnteolla. Viimeks tänään mua käskettiin lähtemään kotiin, enkä ihan oikeesti pysty. Oon ollut tässä taas on-off ties kuinka kauan: illalla omassa vuorossa, aamulla takaisin tekemään tilauksia, sit säätämään juttuja, sit hetkeks pois ja sit tulin takas koulujuttujen pariin. Jotenkin tuntuu että tää on sellanen tunnevapaavyöhyke, tai ainakin kipuvapaa. Oma elämä jää jonnekin taakse, ja mulla on vaan tää ravintola ja tää duuni ja tää maailma täällä.
Daniel sanoi mua yks päivä tunnevammaiseksi. Musta tuntuu et se on ihan oikeassa, mä en vaan osaa enkä kykene enkä mitään. Ja mun pitäis vissiin tähän väliin sanoa, et Kati hei, mä en arvosta et sä spekuloit mun blogia duunissa. Tää on mun juttu, ja lukekoot ken lukee, mut mä en halua et tää on mikään hiljasten hetkien kuuma puheenaihe.
Tuntuu hassulta, et just se ihminen, kenen seurassa musta tuntuu ehkä seminormaalilta, ei oikeestaan välitä musta pätkääkään, kohtalon pilkkaa. Eh.
Anygays, mun elämä on ollut viime aikoina yllättävän sisällökästä. Isänpäivä oli varmaan maailman paskin, koska kannoin lauantaina hautaan kaiken sen, mitä mun faijasta oli jäljellä. Matkalla kappelilta haudalle mulle tuli ihan järjetön halu avata se uurna ja upottaa mun kädet sinne. Kreisii. Faijan naisystävä tarras sitä uurnaa ja itki sitä, että pitääkös en päästää irti, niinkuin se roska siellä astiassa olis oikeesti mun isä. Mä en usko. Mä uskon sielun uudelleen syntymiseen. Ehkä. En oo ihan viime aikoina tiennyt mitä uskoa.
Mun sisko kirjoitti naamakirjaan yllättävän kaikenkattavasti: "The hardest goodbyes are never said and never explained." Se kertoo kaiken, mikä tästä tilanteesta on tehnyt niin raskaan.
Sunnuntaita väritti myös mun jäätävä darra. Näin Tuipsia ekaa kertaa yli vuoteen, Ema tuli kans mukaan bilettään, ja jatkot oli vissiin vähän liikaa. Nukuin junassa huonosti ja duuni-ilta oli perseestä.
Sit mää oon vaan hengannu Natskun ja Netan ja Helmin kanssa. Tytöt on ihania. Lähdettiin keskiviikkona varaamaan Netalle ja mulle tatska-aikoja, molemmilla oli vanhoissa vähän fiksattavaa, ja sit päädyttiinkin tekemään toi mun samantien uudestaan. Spellbound Tattoo osoitteessa Mannerheimintie 108, Rokkimäkkiä vastapäätä, menkää. Palvelu oli huippua, jengi selkeesti ammattitaitoista, eikä asiaa tehnyt yhtään huonommaks todellakaan se, että mun tatuointiartisti oli ihan himmeen kuuma. Jakaisin teille tässä kuvan, jos kehtaisin, mut en kehtaa. Sen sijaan voitte katsoa kuvaa mun kelmutetusta ranteesta, ja yrittää kuvitella mielessänne kuinka iloinen mä oon, kun. Huudan JEEEEEEEEE MUN RANNE ON FIKSATTU JEE SIIT SAA SELVÄÄ AAA IHANAA (älkää koskaan menkö Flameen Kampin viidenteen kerrokseen).
Kävin kans vähän extempore tsiigaamassa Lissien keikan Circuksessa viime tiistaina. Siis jumatsuikka mikä nainen! Se ääni! Harvoin saa kertoa, kuinka artisti ylittää kaikki odotukset livenä, mutta Lissie ylitti. Ehkä tuhannella pojolla! Huikee. Ja lauantaina oli Ravintolapäivä ja duunikaveri ja jotkut muut exmäkkiläiset järkkäs sellasen aasialaissuomalaisfuusiokeittiön Kalliossa, käytiin siellä sit Kisun ja Napsun kanssa, nomnom oon läski (:
Buh, oon kipeenä, TAAS! Okei, en oikeesti pahasti, aamupäivällä oli vähän kuumeinen viba ja oon nukkunut koko päivän, mutta toisaalta oon ollu viimeiset kaksi viikkoa koko ajan liikkeessä, enkä oo ehtinyt lepäämään laisinkaan, etten yllättyisi vaikka tää olisi sitä vaan. Töihin oon kuitenkin mentävä huomenna (ai saikkuu? En mä tiedä mitä se on). Porkkanamehuu nassuun ja menox. Jos ette tienny, niin Valion Gefilus Ananas & porkkana on parasta mehua ikinä. Ja kirjoitin ananaksen vähintään kymmenen kertaa väärin.
Mua hajottaa tää päivä. Ihan eniten et oon enimmäkseen nukkunut sen ohi, vaikka olis ollut kerrsnkin aikaa käydä pitkällä lenkillä vaikka Dumaris saakka, tehdä hyvää ruokaa ja kattoo vaikka jonku leffan. Oisin myös voinut lukea Christopher Paolinin Eldestin loppuun. Eldest on siis toinen kirja Inheritance-saagassa, joka taas kertoo diktaattoreista ja keskiajoista ja taikavoimista ja kapinallisista ja eniten nuoresta pojasta ja lohikäärmeestä. Ykköskirja on tullut (huonona) leffanakin. Eragon, anyone? Joka tapauksessa kirjat ovat helppolukuisia, actiontäytteisiä ja mukaansa tempaavia, ja mulla on vielä kaksi lukematta! Iih! Mikään ei oo niin kivaa kuin kirjat. Ostin tällä viikolla kahdeksan uutta, eli mulle jää Inheritancenkin jälkeen luettavaksi vielä Arto Paasilinnaa - ensimmäinen suomenkielinen kirja jonka oon ostanut varmaan viiteen vuoteen, tai ehkä ikinä - ja J. K. Rowlingia. Erityisesti kiinnostaa, miten jälkimmäinen kirjoittaa "tavallisten ihmisten" elämästä. Aikuisista aikuisille. Ja miten mä maltan tyytyä siihen? Harry Potter on kuitenkin yksi siisteimmistä asioista mitä mä oon koskaan tiennyt. Muistan miten meidän oli PAKKO ostaa Viisasten kivi -leffa joltain ärrältä, jotta saatiin sen mukana tullut Daniel Radcliffen lifesized juliste. Ja siis Radcliffehan oli mun lapsuuden suurin ihastus. Ja taikavoimia oli olemassa.
Toisekseen hajoon siihen, että ajattelen liikaa. Ja itken liikaa kanssa. En muista milloin viimeksi olisi ollut sellainen päivä, jolloin en ole itkenyt, tai vaihtoehtoisesti tehnyt niin jäätävää työpäivää, että oon vain himaan tultuani nukahtanut heti, meikit naamassa. On tehnyt ihan hirmu hyvää mun naamanparannusoperaatiolle. Iskä kuoli vähän päälle kaksi kuukautta sitten. Ruumis löydettiin vissiin aika tasan kaksi kuukautta sitten. Pari viikkoa ja hautajaisista on kaksi kuukautta. Se kaikki tuntuu niin kaukaiselta, vaikka oikeesti aikaa ei oo kulunut miltei laisinkaan. Uurnan lasku on viikon päästä, ja kotiin pitäis mennä torstaina. Vähän ahdistaa, tai ehkä vähän enemmänkin. Tupakoinnin ajattelin lopettaa sitten, kun kaikki nää hautaamisrumbat ja muut on ohi. Viikon päästä on kans isänpäivä. Ensimmäinen sellainen, jolloin meen hautausmaalle omasta halusta.
Hajoon myös isänpäivälahjamainontaan. Haluisin vaan huutaa maailmalle, et mulla ei oo enää isää, se on viety pois, mä en halua nähdä tai kuulla tai tietää, että jollakulla muulla on isä.
Kaikki sanoo, et aika parantaa haavat. Jos se on totta, niin nää haavat on nyt jossain niin heikossa paikassa, et ne aukee koko ajan uudelleen, ja niistä varmaan jää aika saatanan rumat arvet. Mä vaan haluaisin, et tää olis ohi jo, jotta mä voisin koittaa koota itteni ja eheyttää itseni ja jatkaa elämää. Tällä hetkellä mä vaan kompuroin elämässä eteenpäin side silmillä, oikeastaan mitään elämättä.
Kolmanneksi mua hajottaa Amarillon huono vegeruoka. En tajua, miks meen aina sinne, kun aina petyn. Taidan muistella vielä sitä aikaa, kun Kuopion Rillosta sai oikeesti hyvää safkaa. Sit ne uudisti menun, ja hyi. Tämä siis siitä, että käytiin Jessican kanssa maanantaina Rillossa syömässä, kun ei jaksettu miettiä mitään muutakaan. Oli oikeesti tosi jees ilta. Kerranki sai vaan olla.
Mä en ees muista, mikä päivä tää oli tällä viikolla, mutta meillä harrastattiin duunissa tai kevyttä kenttävittuilua, ja Natsku raukka ei yltänyt sen sämpylöihin.
Käytiin kans Natskun kanssa keskiviikkona syömässä Food Labissa, HOK-Elannon parhaassa keksinnössä ikinä. Mä olin liikkeellä toista kertaa, Natsku ekaa. Food Lab on siis oman laisensa koekeittiö, jossa on koko ajan toimiva ravintola. Tällä hetkellä kokeiltava konsepti on Smoothdog Machine - nimenä aivan järkyttävän typerä, mutta idea erilaisesta hodaribaarista toimii. Täytevaihtoehtoja on yhdeksän, leipävaihtoehtoja kolme, ja nakkivaihtoehtoja kuusi, joista KOLME on vegejä: soijaa, tofua ja quornia. I'm in heaven. Ihan pikaruokaahan tää ei ole, mutta hinnaltaan hyvin lähelle, ja hodarit on oikeesti hyviä ja täyttäviä. Parempi vaihtoehto mäkkisafkalle, missä mulle ei oikein oo mitään ees tarjolla. Suosittelen!
Heti perään mä kävin päivittämässä Katin kanssa elämää, kun se tuli takas Thaikuista. Vihdoin! Meidän pällitiimi voi rullaa taas tyttövoimalla, jeah <3
Voisin myös jatkaa ruualla, ja kertoo teille, kuinka tehtiin Netan kanssa ruokaa torstaina: Vapianon inspiroimaan pinaattikatkarapupastamössöön. En oikeesti ollut ihan varma, tuleeko siitä hyvää vai ei, mutta muistan tehneeni sitä kerran aiemmin ollessani kipeänä. Oli kuulemma hyvää.
Kolmanneks hajottaa se, etten osaa kirjoittaa tällä mun padilla. Virheitä on jatkuvasti miljoonittain. Mutta siihen loppuukin se hajottaminen, koska tää on tosi kiva laite. JA MULLA ON UUSI PUHELIN. vihdoin! Pitäis varmaan jostain kaivaa joku kiva kuva siitä miltä mun luuri on näyttänyt kohta vuoden. Takaa ja edestä pahoilla säröillä, ja palasia on irtoillut pikkuhiljaa. Meinasin vaihtaa uuteen heti kun mun kytky loppui heinäkuussa, mutta siihen mennessä oli vissiin kuultu jo juttua iPhone 5S:n ominaisuuksista ja pian sen jälkeen väreistä. Kukaan ei varmaan voi kuvitella, että mä vastustaisin kultaista iPhonea? Sitä mäkin. Nyt mulla on! Ja materialismionnellisuus vaan kasvaa (oikeesti tää on kaikki lohtushoppailua, joka kaduttaa muutaman kuukauden päästä).
Haluisin mun puhelimeen tollasen kuoren. Kyseessä on tollainen jännä case, jossa on neljä linssiä - fisheye, wide angle, tele ja macro, joista kaks vikaa oli muistaakseni samassa. Tai sit laajakuva ja macro oli samassa. Spottasin tän instagramista, kun jo vuosia fanittamani kuvaaja Adam Elmakias oli hankkinut itselleen tällaisen, ja nyt odottelen innolla kuvamatskua. Tää olis oikeesti ehkä tosi mielenkiintoinen hankinta, koska mulla ei tosiaan kamera ihan aina kulje mukana, ja haluaisin enemmän mahdollisuuksia mun kännykkäkuviin. Ei vaan ollu kauheen halpa...
Oon viime aikoina palannut taas tumblrin aktiiviseksi käyttäjäksi. Kauheeta hipsterhifistelyy joo, mutta osa niistä blogeista on tosi inspiroivia. Tai lähinnä niistä kuvista ja quoteista. Siellä liikuu tosi paljon erilaista matskua aina pornografiasta maailmanparantamiseen, mutta siitä kasasta on aika helppo valita parhaat päältä. Vaikka oon tällä hetkellä DNAn asiakas aika pitkälti sattumien oikeuista ja koska Hakaniemessä on yks söpö ja hauska DNA-myyjä, enkä siksi että ko. operaattori olisi mun ensisijainen valinta, niin propsit tästä 4G:stä. Monet ennen toiminnaltaan nollassa olevat appsit on nyt tosi mukavia käyttää. Kuten on myös tietokonekin, en viiti enää ees haaveilla laajakaistasta!
Nyt mä meen suihkuun, ja testaamaan, kuinka kuolleen näköinen mä oon ihan vaan tummissa silmämeikeissä, radalle part. tuhat feat. Sawa & Kati. Rällää!
Ihan viimeiseksi mua hajottaa se, että mun lähialepa on kiinni. Mä tarviin limua!
Semikiireinen viikko takana. Himmeesti duunii, shoppailua ja paljon ihania tyttöjä. Oon sponssannut itteäni uusilla meikkijutuilla: iconin uudet siveltimet, muunmuassa kauan kaivattu ohut eyeliner sivellin, mun nykyinen tekee mulle vaan huikeet pandasilmät. Testissä kans Maybellinen Rocket Volum' ripsiväri, en ihan vielä tiedä tykkäänkö vai en. En diggaa harja harjoista ripsareissa, vaan kannatan kumisia, mun mielestä niillä saa paljon vähemmän väriä nassuun, ja melko luonnollinen look on mun mieleen. Tässä Rocket Volumessa on himmeen paksu harja, ehkä snadisti kömpelö, mut yllättävän tarkka. Nii.
Mulla on viime aikoina ollut yks tietty ihminen aika hirveen paljon mielen päällä. Tykkään siitä ihan hirveesti, mut sit kuitenkaa en, mutta sitten taas mietin, miten kiva ois viettää aikaa yhessä ja vaan ollaja jutella tai jotain. Tää on hirveetä. Normaalisti kun ihastun ihmisiin, ihastun nopeesti, palavasti, ja, no, eri tavalla. Se ihastumisen tunne normaalisti on tosi intensiivinen, ja haaveilen koko ajan siitä ihastuksen kohteesta. Nyt mä en oikeestaan kertaakaan oo unelmoinut mitään suurempaa, haluisin vaan olla jonkun seurassa koko ajan. Valitettavasti tiedän, että ollaan tän ihmisen kanssa aivan liian erilaisia, että meistä koskaan tulisi edes hyviä kavereita. Tai ehkä mä vaan diggaan, kun tiedän etten koskaan saa sitä? Eh.
Käytiin kans keskiviikkona Napsun kanssa opettelemassa prosenttilaskuja Helsinki-Vantaan Starbucksissa. Oon käyny siellä ihan laittoman monta kertaa viimesen kuukauden aikana! Mutku siellä on kaikkee niin hurjan hyvää, yhyy. Pitäis varmaan opetella nauttimaan mus ympäröivistä Kallion pikkukahviloista ja niiden tarjonnasta, ja tukea siinä sivussa lähiseudun yrittäjyyttä, eikä vaannakella mun rahoja globaaleille megamiljoonapuljuille. Okei lol oon ite duunissa sellasessa. Tuntuu oikeesti niin pahalta puhuu kaikista ekotekomeiningeistä, lähiruuasta, paikallisesta yrittäjyydestä, lihattomuudesta, ekologisuudesta ja kaikesta mulle tärkeästä, ja aina muistaa kuinka olen yhtiössä, joka edustaa monia asioita, joita en kannata. Mäkki on loistava yhtiö, rakastan mun duunia ja oon ylpeä siitä, että oon töissä siellä. Me työllistetään tuhansia nuoria ympäri Suomen. Mä oon 20, ja mulla on ALAISIA, mä pyöritän ravintolaa, ja aivan tajuton vastuu. Kuinka monessa muussa paikassa mua katsottaisiinkin vain nenänvartta pitkin, että hei, sä oot vasta noin nuori, ethän sä tiedä vielä mitään? Mun työ on raskasta, mutta sitäkin palkitsevampaa. Meissä on firmana niin paljon hyvää, myös meidän ruokapuolella, ei me olla vaan kasvoton, julma rahamylly, ei todellakaan. Mulla on vain omat henkilökohtaiset ristiriitani tän kaiken LIHAN kanssa. Haluisin enemmän lihattomia tuotteita. Jotain muutakin, kuin sen rasvasta tihkuvan vegepihvin. Jotain tuoretta ja hyvää, ja ihan parhaimmillaan se olis kotimaista.
Miks mä puhun tästä samasta aiheesta postauksessa? Seuraavaan postaukseen mä isken teille kuvan musta duunissa rinta rottingilla, koska kaikesta tästä pohdinnasta huolimatta mä en ole luopumassa työstäni vuosikausiin.
Takaisin Natskuun: se ei pöhkö osannut laskee prosenttilaskuja, eikä oikein mitään muutakaan ilman laskinta, ja sillä on ihan kohta pääsykokeet tradenomiopintoihin. Omg! Jänskään Natskun puolesta, kun ei oo mitään mitä ite jännitäis. Mut hei pylläri meidän Starbucks-reissu oli kauheeta mättöö (omnom suklaakakkua) ja hyvää kahvia ja hirveesti ihmisten stalkkaamista. Helsinki-Vantaa tuntuu olevan keskiviikkoiltaisin miltei yhtä vilkas kuin steissin metro, vaikka eihän siinä oo mitään järkee. Mut damn siellä oli paljon söpöjä miehiä ja paljon söpöjä koiria. Ollaan molemmat kauheita eläinfriikkejä, oltiin koko ajan vaan et "wää ;___;" kaikille pienille söpöille karvakuonoille ku niitä pelotti tai sit ne oli niin onnellisii ku joku tuttu tuli reissusta. Iiiiiiiiih!
Mun piti torstaina vaan käydä shoppailemassa Vivsun kanssa, mut päädyttiinkin hengaamaan koko päivä, ja kävästiin leffassa katsomassa Leijonasydän. Kuva oli aika sekava, mutta ajankohtainen, helposti mukana elettävä, karu ja kaunis, niinkuin Dome Karukosken leffat aina tuntuvat olevan. Aiheet aina koskettavat, mutta en mä koskaan Karukosken leffoille ole itkenyt. Jotain positiivista niissä aina on. Yhdellä sanalla: tykkäsin.
Viikon kohokohtiin kuuluu kanssa sunnuntainen kirppisvierailu Netan kanssa. Lähinnä se huikee levymyyjä siellä jäähallin kirppiksellä! Siellä oli vaikka mitä ihanaa uutta ja vanhaa. Musiikki on pakko ostaa hypisteltävinä levyinä. Ostin samana päivänä uudet lenkkikamat, vihdoin oikeet lenkkarit, jee nyt jaksaa taas!
Ja hei, katon tässä samalla Idolsia, ja Cheek on tosi söpö. Ihan niinku by the way.
Syksy. Se on nyt sit ihan oikeasti täällä. Ulkona on kylmä, sataa vettä, paleltaa sisällä ja ulkona. Kaapista saa kaivaa esiin villasukat, lapaset ja kaulahuivit. Iltaisin voi polttaa kynttilöitä ja fiilistellä Mumford & Sonsia. Täydellistä.
Pakko kuitenkin palailla vielä hiemän kesäisempiinkin tunnelmiin: ostin vihdoin ja viimein itselleni oman muistikortin mun vanhaan, kuluneeseen 450D:n. Siis jos joku ei tosiaan vielä tiennyt, niin olen valokuvaajaksi itseni opiskellut, mutta sittemin kuvannut oikeastaan pelkästään filmille - mulla ei ole mitään käryä, millaista kuvaa olen saanut viimeisen puolentoista vuoden aikana. Kesällä (toukokuussa kai) lainasin Nänciltä muistikorttia, jotta sain kuvata Nänciä itseään, mutta nyt olisi vissiin korkea aika palauttaa sekin... Tässä jotain sieltä löytynyttä satoa!
Musta on tosi hämmentävää, et en muka oo kirjoittanut johonkin miljoonaan viikkoon. Eikun siis kolmeen. Oon ihan satavarma, että kirjoitin jotain koulun alun jälkeen D:
Tästä tulee nyt nurinkurin teksti, koska jostain syystä nää kuvat on päättäneet hypätä ympäri tässä ruudulla, ja uusin on ylimpänä, joten ei auta kuin liikkua siitä eteenpäin. Eikä nyt ees eletä uusinta uutta, koska tämä postaus on aloitettu vissiin kolme päivää sitten. Eh.
Voidaan aloittaa mulle tutuimmasta ja turvallisimmasta aiheesta, musiikista. Mä en ole mikään musaexpertti, ammattilainen, tietäjä, enkä oikeestaan ees harrastaja. En osaa soittaa yhtäkään soitinta (viulua ja kitaraa on joskus kokeiltu, mutta mulla ei vaan ole sävelkorvaa, preiod.), laulaa, enkä oikeestaan edes keskustella musiikista erityisen järkevästi. En tiedä klassikoita, enkä hittejä, mutta tiedän mistä mä tykkään.
Viime aikoina mä oon taas palaillut "juurilleni", eli jonnekin siihen suuntaan, mistä mun musainnostus on alkanut. Muistan omistaneeni kersana Britneyn Jessica Simpsonin ja t.A.T.u.:n tallenteita, mutta ensimmäinen itse, omilla rahoillani (melkein) ostamani levy on ollut Evanescencen Fallen joskus back in 2004. Rokkimimmejä, siis. Viime keväästä lähtien olen opetellut yhdistelemään sitä kaikkea, mitä olen jollain asteella fanittanut vuosien saatossa. Skaala on laaja: on emorokkia, punkkia, heviä, radiopoppia, housea, räppiä, et cetera.
En ihan tarkalleen osaa sanoa, montako levyä mulla on, mutta oon sen verran hipsteri, että ostan kaiken konkreettisina, fyysisinä, kädessä pideltävinä levyinä. Yksittäisiä biisejä lataan kyllä iTunesista, ja ilmaiselle digitaalisena jaettavalle musiikille en koskaan sano ei, mutta mä haluan pinota mun levyt hyllyihin ja nurkkiin ja hukkua niihin joskus vanhuudessani. Nyt mulle tuli kaksi lisää jonnekin muutaman sadan jatkoksi.
Jenni Vartiaisen Terra ja The Blankon Into the Silence ovat hyllyjeni uusimmat asukkaan. Hyvin erilaiset tallenteet, mutta suomalaisia, tunteellisia soundeja molemmat. Voidaan aloittaa vaikka Vartiaisesta, koska en usko Suomessa olevan enää ketään, joka ei tietäisi, kuka on kyseessä, kun puhutaan Jennistä. Levy on hieno, mun mielestä ihan luonnollinen jatkumo Seilille. Parempi kokonaisuus ehkä. Saan siitä irti jotain Ellie Goulding -viboja, jotenkin fiilis on sama, vaikka en menisi ihan ensimmäisenä vertaamaan kyseisiä artisteja keskenään. Herkisteltävää, nättiä musiikkia.
Sitten on The Blanko. Itse tykkään tiputtaa puheessa tuon etuliitteen pois, vaikka yhtye sen mielestäni täysin ansaitseekin. Mä en oikeastaan tiedä näistä jätkistä mitään. Tiedän, että laulaja-kitaristin nimi on Pauli, ja et se on kuuma (heh heh), mutta siihen se tietous jääkin. Muistan aika monenkin kaverini taannoin ihkuttaneen Blankoa naamakirjassa, minkä takia suhtauduin siihen taannoin todella varauksellisesti - suhtaudun aina kaikkeen ihkutettavaan varauksella, koska tosi usein tulee petyttyä - mutta se oli vissiin viime talvena nähtiin nää livenä, kun ne sattumalta esiintyi Face of Godin kanssa naapurin Club Libertessä. Ihastuin. Ensimmäisenä tuli mieleen ehkä Sammy Aaltonen, mutta ei sitten kuitenkaan. Yhtye on loistava. Ahdistavaa, angstista ja pirun vihaista musiikkia. Just how I like it!
Levy itsessään on nopeatempoinen, myös niiden sytkärinheiluttelubiisien kohdalla. Monipuolinen, mutta yhtenäinen, ja tunnistettava tekijänsä tuotteeksi. Ainoa huono asia plattassa on, että se loppui liian nopeasti. Onneksi se ei kulutuksesta hajoa. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka tykkäävät... tai no, suosittelen vain yksinkertaisesti kaikille. Ja käykää katsomassa livenä, bändin esiintyminen on huikeaa, ja se laulaja on edelleen ihan himmeen hyvännäköinen. Audiovisuaalista ja sitä rataa.
Tällä viikolla oli ASM-kurssi, eli Advanced Shift Management, nimi kertoo vissiin paljon. Kolme työpäivää vietettynä HQ:n koulutuskeskuksessa (anteeksi, business schoolissa), istuskellen ja keskustellen, hetkittäin jopa väitellen monenlaisista aiheista. Mielenkiintoisin oli varmaan moderni versio isosta pahasta sudesta ja kolmesta pienestä porsaasta. Osallistujina oli tuttuja naamoja, joita oli nähty BSMllä, duunissa, muissa rafloissa ja bileissä, sekä mentoreinamme kaikkien tuntemat ja rakastamat naiset. Oli hauskaa, himmeesti rennommi kurssi kuin edellinen, johtuen juuri siitä, että ihmiset olivat tuttuja, työni on mulle tutumpaa, ja itse tilanne kaikille entuudestaan tuttu. Käytiin RML-talolla, kuultiin luentoja laitteista ja hygieniasta, ja pidettiin kuuma Q&A ketjun tulevaisuuden suunnitelmista. Himmeesti kivoja ja söpöjä ihmisiä, oli kivaa.
Oon nyt kans vähän rahoissa, iskän henkivakuutusrahat tuli. Vaikka raha on kiva, ja on vähän helpompi olla, kun ei tarvitse joka senttiä laskea, ja sain jotain luksustakin elämään, niin vakavissaan ottaisin iskän takaisin mielummin kuin puolta valtakuntaakaan. RiriheartsMAC luomiväri oli aika impulssiostos, kun käytiin hakemassa Nataleenalle samaa yhteistyösarjaa olevat irtoripset, ja Flowerbomb nyt on ollut mun luottotuoksu viimeiset kaksi vuotta, se on vaan niin saatanan kallis, että vuosi piti olla ilman. Alta taas näkee, että töissäkin käyn joskus, hiukset pitäis leikata, ja mun duunikaverit on ihania. Ai niin, ja aloitin koulun, tosin orientaatiopäivä oli yhtä tyhjän kanssa, ja tosi puuduttava. Parasta kuitenkin on, että sielläkin on tuttuja! Itiksestä Kärppä ja Pete, ja nykyinen melkeinduunikaveri (työskennellään samalla työnantajalla eri toimipisteissä) Tomi, joka ei raukka pääse mua karkuun missään, kun ollaan käyty kaikki kurssitkin yhdessä. Ja se on niin pieni, että sitä on pakko kiusata (anteeks).
Vivsu hankki itselleen uuden kissan, ensimmäisen kissanpentunsa. Kyseinen otus ei lämmennyt mulle ja yritti kynsiä mun reiden irti ja sit tappaa mut, yh. En oikeastaan oo kissaihminen, mutta koska niin moni mun kaveri on, niin onhan niistä pakko tykätä ees vähän. Varsinkin kun ne on mun tärkeille ihmisille niin tärkeitä.
Mulla on nyt ollut paljon Starbucksia elämässä. En malta odottaa et Akateemisen kahvila aukee!
Ai niin, ja mulla on nykyään toimiva telkkari. Apua. Melkein vähän pelotti, etten osaisi muuta tehdä, kuin katsoa telkkaria, mutta ei onneks oo tullut tuijotettua liikaa. Töllö on loistavaa ajan vietettä avausvuoroja edeltävinä valvottuina öinä, jollainen odottaa nytkin edessä. Whoop, Näkijän aika!
