when it's coming closer to the end hit rewind

Semikiireinen viikko takana. Himmeesti duunii, shoppailua ja paljon ihania tyttöjä. Oon sponssannut itteäni uusilla meikkijutuilla: iconin uudet siveltimet, muunmuassa kauan kaivattu ohut eyeliner sivellin, mun nykyinen tekee mulle vaan huikeet pandasilmät. Testissä kans Maybellinen Rocket Volum' ripsiväri, en ihan vielä tiedä tykkäänkö vai en. En diggaa harja harjoista ripsareissa, vaan kannatan kumisia, mun mielestä niillä saa paljon vähemmän väriä nassuun, ja melko luonnollinen look on mun mieleen. Tässä Rocket Volumessa on himmeen paksu harja, ehkä snadisti kömpelö, mut yllättävän tarkka. Nii. 

Mulla on viime aikoina ollut yks tietty ihminen aika hirveen paljon mielen päällä. Tykkään siitä ihan hirveesti, mut sit kuitenkaa en, mutta sitten taas mietin, miten kiva ois viettää aikaa yhessä ja vaan ollaja jutella tai jotain. Tää on hirveetä. Normaalisti kun ihastun ihmisiin, ihastun nopeesti, palavasti, ja, no, eri tavalla. Se ihastumisen tunne normaalisti on tosi intensiivinen, ja haaveilen koko ajan siitä ihastuksen kohteesta. Nyt mä en oikeestaan kertaakaan oo unelmoinut mitään suurempaa, haluisin vaan olla jonkun seurassa koko ajan. Valitettavasti tiedän, että ollaan tän ihmisen kanssa aivan liian erilaisia, että meistä koskaan tulisi edes hyviä kavereita. Tai ehkä mä vaan diggaan, kun tiedän etten koskaan saa sitä? Eh. 

Käytiin kans keskiviikkona Napsun kanssa opettelemassa prosenttilaskuja Helsinki-Vantaan Starbucksissa. Oon käyny siellä ihan laittoman monta kertaa viimesen kuukauden aikana! Mutku siellä on kaikkee niin hurjan hyvää, yhyy. Pitäis varmaan opetella nauttimaan mus ympäröivistä Kallion pikkukahviloista ja niiden tarjonnasta, ja tukea siinä sivussa lähiseudun yrittäjyyttä, eikä vaannakella mun rahoja globaaleille megamiljoonapuljuille. Okei lol oon ite duunissa sellasessa. Tuntuu oikeesti niin pahalta puhuu kaikista ekotekomeiningeistä, lähiruuasta, paikallisesta yrittäjyydestä, lihattomuudesta, ekologisuudesta ja kaikesta mulle tärkeästä, ja aina muistaa kuinka olen yhtiössä, joka edustaa monia asioita, joita en kannata. Mäkki on loistava yhtiö, rakastan mun duunia ja oon ylpeä siitä, että oon töissä siellä. Me työllistetään tuhansia nuoria ympäri Suomen. Mä oon 20, ja mulla on ALAISIA, mä pyöritän ravintolaa, ja aivan tajuton vastuu. Kuinka monessa muussa paikassa mua katsottaisiinkin vain nenänvartta pitkin, että hei, sä oot vasta noin nuori, ethän sä tiedä vielä mitään? Mun työ on raskasta, mutta sitäkin palkitsevampaa. Meissä on firmana niin paljon hyvää, myös meidän ruokapuolella, ei me olla vaan kasvoton, julma rahamylly, ei todellakaan. Mulla on vain omat henkilökohtaiset ristiriitani tän kaiken LIHAN kanssa. Haluisin enemmän lihattomia tuotteita. Jotain muutakin, kuin sen rasvasta tihkuvan vegepihvin. Jotain tuoretta ja hyvää, ja ihan parhaimmillaan se olis kotimaista. 

Miks mä puhun tästä samasta aiheesta postauksessa? Seuraavaan postaukseen mä isken teille kuvan musta duunissa rinta rottingilla, koska kaikesta tästä pohdinnasta huolimatta mä en ole luopumassa työstäni vuosikausiin. 

Takaisin Natskuun: se ei pöhkö osannut laskee prosenttilaskuja, eikä oikein mitään muutakaan ilman laskinta, ja sillä on ihan kohta pääsykokeet tradenomiopintoihin. Omg! Jänskään Natskun puolesta, kun ei oo mitään mitä ite jännitäis. Mut hei pylläri meidän Starbucks-reissu oli kauheeta mättöö (omnom suklaakakkua) ja hyvää kahvia ja hirveesti ihmisten stalkkaamista. Helsinki-Vantaa tuntuu olevan keskiviikkoiltaisin miltei yhtä vilkas kuin steissin metro, vaikka eihän siinä oo mitään järkee. Mut damn siellä oli paljon söpöjä miehiä ja paljon söpöjä koiria. Ollaan molemmat kauheita eläinfriikkejä, oltiin koko ajan vaan et "wää ;___;" kaikille pienille söpöille karvakuonoille ku niitä pelotti tai sit ne oli niin onnellisii ku joku tuttu tuli reissusta. Iiiiiiiiih!

Mun piti torstaina vaan käydä shoppailemassa Vivsun kanssa, mut päädyttiinkin hengaamaan koko päivä, ja kävästiin leffassa katsomassa Leijonasydän. Kuva oli aika sekava, mutta ajankohtainen, helposti mukana elettävä, karu ja kaunis, niinkuin Dome Karukosken leffat aina tuntuvat olevan. Aiheet aina koskettavat, mutta en mä koskaan Karukosken leffoille ole itkenyt. Jotain positiivista niissä aina on. Yhdellä sanalla: tykkäsin.

Viikon kohokohtiin kuuluu kanssa sunnuntainen kirppisvierailu Netan kanssa. Lähinnä se huikee levymyyjä siellä jäähallin kirppiksellä! Siellä oli vaikka mitä ihanaa uutta ja vanhaa. Musiikki on pakko ostaa hypisteltävinä levyinä. Ostin samana päivänä uudet lenkkikamat, vihdoin oikeet lenkkarit, jee nyt jaksaa taas! 

Ja hei, katon tässä samalla Idolsia, ja Cheek on tosi söpö. Ihan niinku by the way. 

tell me now where was my fault

Syksy. Se on nyt sit ihan oikeasti täällä. Ulkona on kylmä, sataa vettä, paleltaa sisällä ja ulkona. Kaapista saa kaivaa esiin villasukat, lapaset ja kaulahuivit. Iltaisin voi polttaa kynttilöitä ja fiilistellä Mumford & Sonsia. Täydellistä.

Pakko kuitenkin palailla vielä hiemän kesäisempiinkin tunnelmiin: ostin vihdoin ja viimein itselleni oman muistikortin mun vanhaan, kuluneeseen 450D:n. Siis jos joku ei tosiaan vielä tiennyt, niin olen valokuvaajaksi itseni opiskellut, mutta sittemin kuvannut oikeastaan pelkästään filmille - mulla ei ole mitään käryä, millaista kuvaa olen saanut viimeisen puolentoista vuoden aikana. Kesällä (toukokuussa kai) lainasin Nänciltä muistikorttia, jotta sain kuvata Nänciä itseään, mutta nyt olisi vissiin korkea aika palauttaa sekin... Tässä jotain sieltä löytynyttä satoa!

remember to forget

Musta on tosi hämmentävää, et en muka oo kirjoittanut johonkin miljoonaan viikkoon. Eikun siis kolmeen. Oon ihan satavarma, että kirjoitin jotain koulun alun jälkeen D:

Tästä tulee nyt nurinkurin teksti, koska jostain syystä nää kuvat on päättäneet hypätä ympäri tässä ruudulla, ja uusin on ylimpänä, joten ei auta kuin liikkua siitä eteenpäin. Eikä nyt ees eletä uusinta uutta, koska tämä postaus on aloitettu vissiin kolme päivää sitten. Eh.

Voidaan aloittaa mulle tutuimmasta ja turvallisimmasta aiheesta, musiikista. Mä en ole mikään musaexpertti, ammattilainen, tietäjä, enkä oikeestaan ees harrastaja. En osaa soittaa yhtäkään soitinta (viulua ja kitaraa on joskus kokeiltu, mutta mulla ei vaan ole sävelkorvaa, preiod.), laulaa, enkä oikeestaan edes keskustella musiikista erityisen järkevästi. En tiedä klassikoita, enkä hittejä, mutta tiedän mistä mä tykkään.

Viime aikoina mä oon taas palaillut "juurilleni", eli jonnekin siihen suuntaan, mistä mun musainnostus on alkanut. Muistan omistaneeni kersana Britneyn Jessica Simpsonin ja t.A.T.u.:n tallenteita, mutta ensimmäinen itse, omilla rahoillani (melkein) ostamani levy on ollut Evanescencen Fallen joskus back in 2004. Rokkimimmejä, siis. Viime keväästä lähtien olen opetellut yhdistelemään sitä kaikkea, mitä olen jollain asteella fanittanut vuosien saatossa. Skaala on laaja: on emorokkia, punkkia, heviä, radiopoppia, housea, räppiä, et cetera.

En ihan tarkalleen osaa sanoa, montako levyä mulla on, mutta oon sen verran hipsteri, että ostan kaiken konkreettisina, fyysisinä, kädessä pideltävinä levyinä. Yksittäisiä biisejä lataan kyllä iTunesista, ja ilmaiselle digitaalisena jaettavalle musiikille en koskaan sano ei, mutta mä haluan pinota mun levyt hyllyihin ja nurkkiin ja hukkua niihin joskus vanhuudessani. Nyt mulle tuli kaksi lisää jonnekin muutaman sadan jatkoksi.

 

Jenni Vartiaisen Terra ja The Blankon Into the Silence ovat hyllyjeni uusimmat asukkaan. Hyvin erilaiset tallenteet, mutta suomalaisia, tunteellisia soundeja molemmat. Voidaan aloittaa vaikka Vartiaisesta, koska en usko Suomessa olevan enää ketään, joka ei tietäisi, kuka on kyseessä, kun puhutaan Jennistä. Levy on hieno, mun mielestä ihan luonnollinen jatkumo Seilille. Parempi kokonaisuus ehkä. Saan siitä irti jotain Ellie Goulding -viboja, jotenkin fiilis on sama, vaikka en menisi ihan ensimmäisenä vertaamaan kyseisiä artisteja keskenään. Herkisteltävää, nättiä musiikkia. 

Sitten on The Blanko. Itse tykkään tiputtaa puheessa tuon etuliitteen pois, vaikka yhtye sen mielestäni täysin ansaitseekin. Mä en oikeastaan tiedä näistä jätkistä mitään. Tiedän, että laulaja-kitaristin nimi on Pauli, ja et se on kuuma (heh heh), mutta siihen se tietous jääkin. Muistan aika monenkin kaverini taannoin ihkuttaneen Blankoa naamakirjassa, minkä takia suhtauduin siihen taannoin todella varauksellisesti - suhtaudun aina kaikkeen ihkutettavaan varauksella, koska tosi usein tulee petyttyä - mutta se oli vissiin viime talvena nähtiin nää livenä, kun ne sattumalta esiintyi Face of Godin kanssa naapurin Club Libertessä. Ihastuin. Ensimmäisenä tuli mieleen ehkä Sammy Aaltonen, mutta ei sitten kuitenkaan. Yhtye on loistava. Ahdistavaa, angstista ja pirun vihaista musiikkia. Just how I like it! 

Levy itsessään on nopeatempoinen, myös niiden sytkärinheiluttelubiisien kohdalla. Monipuolinen, mutta yhtenäinen, ja tunnistettava tekijänsä tuotteeksi. Ainoa huono asia plattassa on, että se loppui liian nopeasti. Onneksi se ei kulutuksesta hajoa. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka tykkäävät... tai no, suosittelen vain yksinkertaisesti kaikille. Ja käykää katsomassa livenä, bändin esiintyminen on huikeaa, ja se laulaja on edelleen ihan himmeen hyvännäköinen. Audiovisuaalista ja sitä rataa.

Tällä viikolla oli ASM-kurssi, eli Advanced Shift Management, nimi kertoo vissiin paljon. Kolme työpäivää vietettynä HQ:n koulutuskeskuksessa (anteeksi, business schoolissa), istuskellen ja keskustellen, hetkittäin jopa väitellen monenlaisista aiheista. Mielenkiintoisin oli varmaan moderni versio isosta pahasta sudesta ja kolmesta pienestä porsaasta. Osallistujina oli tuttuja naamoja, joita oli nähty BSMllä, duunissa, muissa rafloissa ja bileissä, sekä mentoreinamme kaikkien tuntemat ja rakastamat naiset. Oli hauskaa, himmeesti rennommi kurssi kuin edellinen, johtuen juuri siitä, että ihmiset olivat tuttuja, työni on mulle tutumpaa, ja itse tilanne kaikille entuudestaan tuttu. Käytiin RML-talolla, kuultiin luentoja laitteista ja hygieniasta, ja pidettiin kuuma Q&A ketjun tulevaisuuden suunnitelmista. Himmeesti kivoja ja söpöjä ihmisiä, oli kivaa. 

Oon nyt kans vähän rahoissa, iskän henkivakuutusrahat tuli. Vaikka raha on kiva, ja on vähän helpompi olla, kun ei tarvitse joka senttiä laskea, ja sain jotain luksustakin elämään, niin vakavissaan ottaisin iskän takaisin mielummin kuin puolta valtakuntaakaan. RiriheartsMAC luomiväri oli aika impulssiostos, kun käytiin hakemassa Nataleenalle samaa yhteistyösarjaa olevat irtoripset, ja Flowerbomb nyt on ollut mun luottotuoksu viimeiset kaksi vuotta, se on vaan niin saatanan kallis, että vuosi piti olla ilman. Alta taas näkee, että töissäkin käyn joskus, hiukset pitäis leikata, ja mun duunikaverit on ihania. Ai niin, ja aloitin koulun, tosin orientaatiopäivä oli yhtä tyhjän kanssa, ja tosi puuduttava. Parasta kuitenkin on, että sielläkin on tuttuja! Itiksestä Kärppä ja Pete, ja nykyinen melkeinduunikaveri (työskennellään samalla työnantajalla eri toimipisteissä) Tomi, joka ei raukka pääse mua karkuun missään, kun ollaan käyty kaikki kurssitkin yhdessä. Ja se on niin pieni, että sitä on pakko kiusata (anteeks).

Vivsu hankki itselleen uuden kissan, ensimmäisen kissanpentunsa. Kyseinen otus ei lämmennyt mulle ja yritti kynsiä mun reiden irti ja sit tappaa mut, yh. En oikeastaan oo kissaihminen, mutta koska niin moni mun kaveri on, niin onhan niistä pakko tykätä ees vähän. Varsinkin kun ne on mun tärkeille ihmisille niin tärkeitä.

Mulla on nyt ollut paljon Starbucksia elämässä.
En malta odottaa et Akateemisen kahvila aukee!

Ai niin, ja mulla on nykyään toimiva telkkari. Apua. Melkein vähän pelotti, etten osaisi muuta tehdä, kuin katsoa telkkaria, mutta ei onneks oo tullut tuijotettua liikaa. Töllö on loistavaa ajan vietettä avausvuoroja edeltävinä valvottuina öinä, jollainen odottaa nytkin edessä. Whoop, Näkijän aika!